Katusoitosta

Ensimmäisen kosketukseni katusoittoon sain 18-vuotiaana. Lähdin interrailille ja kävelin Tukholman kaduilla. Siellä vanha mies soitti kitaraa ja lauloi kaulasuonet ratkeamaisillaan 60-luvun folkhittiä The House of The Rising Sun. Olin juuri Suomessa nähnyt televisiossa Jacques Brelin esittävän Port Amsterdamin. Ukko lauloi samalla intensiteetillä kadulla. Järisyttävää.

Kaksi vuotta myöhemmin Kölnissä tutustuin katusoittaja Klaus Der Geigeriin. Entinen Kölnin konservatorion professori Max Rostalin tähtioppilas oli siirtynyt soittamaan kadulle. Iso parrakas mies, joka oli itse tehnyt jousen muhkuraisesta puunoksasta, lauloi raa'alla bassoäänellään poliittisia protestilauluja ja sahasi viulunsa kaikkia neljää kieltä yhtä aikaa. Pelottava ilmestys.

Katusoitto ei ole minulle taustamusiikkia vaan konsertteja, melkeinpä enemmänkin. Soitan usein vain yhdelle tai muutamalle kuulijalle kerrallaan. Tapahtuma on silloin normaalia konserttia intiimimpi, vaativampi ja vastuullisempi.


Miksi Bach? Kun soitan Bachin musiikkia, tunnen olevani oikeassa paikassa oikeaan aikaan. Missä tahansa olenkin. Pystyn soittamaan Bachia tuntikausia väsymättä.

Jos saan kuulijani - koulutetut länsimaiset ihmiset, vuoristokylien paimenet, apinat, katulapset tai vaikka yksinäisen lehmän - hetkeksikin pääsemään irti arjen suruista ja mielimurheista olen onnistunut tavoitteissani.

Kadulla olen iloinen jokaisesta lantista jonka ohikulkijat minulle antavat. Jokainen, joka antaa minulle rahaa, tekee sen täysin vapaaehtoisesti. Motiivit saattavat vaihdella almun antamisesta kiitokseen. Mutta oli syy mikä tahansa, minulle ne lantit ovat oikeampaa rahaa kuin konsertti-instituutioiden ja muiden taidelaitosten maksamat kasvottomat setelit.

Siksi olen iloinen jos sinä haluat tukea "harrastustani" katusoittajana. Voit tehdä sen tekemällä lahjoituksen tilille Nordea 206120-4001622.

Minulta kysytään usein miksi soitan kadulla. Muistan silloin pakahduttavan riemunilmeen pienen riodejaneirolaisen katupojan kasvoilla tämän heiluttaessa edessäni kaksin käsin suurta seteliä, jonka oli juuri saanut palkaksi kengänkiillotuksesta soittoani kuuntelemaan pysähtyneeltä liikemieheltä. Ja muistan hitaan, hiljaisen eleen, jolla toinen katupoika sateisena päivänä tyhjässä porttikongissa Bachin ensimmäisen partitan lopussa vakavana silmiini tuijottaen pyyhki kuivan, jo kauan sitten kyynelistä ehtyneen silmänsä alusen.